Slavoj Žižek

Maaliskuun 2017 kuukauden filosofiksi valittiin tunnettu, vihattu ja rakastettu Slavoj Žižek. Käytännöllisen filosofian opiskelija Ville Louekari avaa tässä tekstissä hänen ajatteluaan.


Slavoj Žižek

Slavoj Žižek on Sloveniassa vuonna 1949 syntynyt filosofi. Hän on vähintään yhtä tunnettu poliittisena kommentaattorina ja kulttuurikriitikkona, ottaen kantaa pakolaiskriisiin tai kritisoidessaan La La Landia [1]. Ulkofilosofisiin toimiin hän osallistuu kuitenkin aina filosofina, tarttuen lukijaa olkapäästä ja johdattaen hänet kohti teoriaa.

Žižek teki väitöskirjansa 1981 Ljubljanan yliopistosta aiheenaan ranskalainen strukturalismi. Tätä ennen hän toimi avustavana tutkijana. Lupaava akateeminen ura sai kuitenkin takapakkia, kun hänen gradutyönsä ei arvioitu olevan sosialistisessa Jugoslaviassa tarpeeksi marxilainen. [2] Hän sai myöhemmin tutkijan paikan sosiologian laitokselta. Žižek teki toisen, psykoanalyysia käsittelevän väitöskirjansa Ranskassa 1985. Nykyään Žižekin päätoiminen virka on Birkbeckin yhteiskuntatieteiden instituutin johtajana Lontoon yliopistossa.

Žižek koetaan usein vaikeana ajattelijana myös niiden keskuudessa, joiden tausta on mannermaisessa filosofiassa. Kukaan Žižekiä lukenut ei voi välttyä törmäämästä kahteen nimeen: Hegel ja Lacan. He ovat Žižekin filosofian kivi ja kallio. Lukija ei voi myöskään välttää kysymästä, miksi? Miksi valita kaksi niin vaikeaselkoista ja kiistanalaista ajattelijaa? Seuraavassa lyhyessä ekspositiossa pyrin vastaamaan tähän kysymykseen. Kyse on ekspositiosta klassisen draaman merkityksessä: henkilöiden ja perusristiriidan esittelystä. Pyrin osoittamaan, miksi juuri nämä henkilöt ovat tärkeitä tarinan kannalta, kuinka heidän kauttaan Žižek onnistuu luomaan jotain uutta.

”Filosofia alkaa Kantista”

Žižekin mukaan Kantin merkittävin käsitteellinen erottelu ei ollut sen välillä, miten asiat ilmentyvät meille ja miten ne todella makaavat (kuuluisa Ding an sich). Merkittävää on, että Kantille fenomenaalinen ei tarkoita enää subjektiivista asioiden ilmentymistä, vaan kokemuksen horisonttia, joka rakentuu tietyllä tavoin ja saavuttaa siten tietyn objektiivisuuden.

The phenomenal reality is not simply the way things appear to me, it designates the way things “really” appear to me, the way they constitute phenomenal reality, as opposed to a mere subjective illusory appearance. – – It is only with Kant (with his notion of the transcendental) that true philosophy begins: what we had before was a simple global ontology, the knowledge about All, not yet the notion of the transcendental-hermeneutic horizon of the World.[3]

Kant arvioi kuitenkin, että noumenonia eli fenomenaalisesta riippumattoman olion käsitettä tarvitaan joka tapauksessa. (Seuraava pohjautuu Žižekin teoksen “Less Than Nothing” viidenteen lukuun “Parataxis: figures of the dialectical progress”, s. 265-268). Ilman metafyysistä jaottelua noumenoniin ja fenomenaaliseen järki ajautuu perustavanlaatuisiin ristiriitoihin. Kant kutsuu näitä ristiriitoja antinomioiksi. Esimerkiksi kysymykseen, onko aika-avaruus äärellinen vai ääretön, kummatkin vaihtoehdot osoittautuvat mahdottomaksi. Kantin johtopäätös on, että sovellamme ”äärellisen” ja ”äärettömän” kategorioita väärin. Toisin sanoen antinomia syntyi sillä hetkellä, kun kategorioita sovellettiin ”koko todellisuuteen”, kun noumenon ja fenomenaalinen menivät keskenään sekaisin. Noumenon tulisi rajata tarkastelun ulkopuolelle.

Hegel kritisoi Kantia siitä, että hän siirtää antinomioita tarkastellessaan huomion pois itse kategorioista ja kritisoi niiden käyttöä. Hegelin mukaan ensin tulisi tarkastella kategorioita itsessään, ei niiden käyttöä. Mutta mitä järjen tarkastelu kertoo meille noumenonin kategoriasta? Kant osoittaa oikeaan suuntaan arvellessaan, että ehkä noumenon on vain fenomenaalista todellisuutta rajoittava, puhtaan negatiivinen käsite. Mutta eikö negaatio siinä tapauksessa sisälly fenomenaaliseen itseensä? Žižek seuraa Gérard Lebrunin tulkintaa, jonka mukaan juuri näin on:

”The limit between phenomena and noumena is not the limit between two positive spheres of objects, since there are only phenomena and their (self-)limitation, their negativity. The moment we get this, the moment we take Kant’s thesis on the negative employment of “noumena” more literally than he did himself, we pass from Kant to Hegel, to Hegelian negativity”. [4]

Kaikki mitä on olemassa, on siis fenomenaalinen ja sen oma rajoittuneisuus tai negatiivisuus. Mitä järki kertoo tässä tapauksessa olevasta yleensä? Hegel hyödyntää Absoluutin käsitettä, ja määrittelee sen itseensä suuntautuvan negatiivisuuden kehityksen tuloksena. Absoluutissa on kyse siis negaation negaatiosta.

Kuinka todellisuuden luonnetta voisi sitten luonnehtia? Buddhalaisuudessa meille ilmentyvä maailma on ei-mitään. Žižek taas ajattelee, että päästäksemme ”ei-mihinkään”, tarvitsemme ensin alkuperäistä negaatiota, siis jotain, joka on ”vähemmän kuin ei-mitään”.

Žižekin vastaus metafysiikan kysymykseen ”mitä todella on?”, kuuluu: ”jotain, joka on vähemmän kuin ei-mitään”. Tämä on myös Žižekin magnum opuksen nimi (edellä mainittu Less than Nothing). Teoksessa Žižek pyrkii osoittamaan esimerkein, kuinka hänen metafyysinen periaate toteutuu todellisuuden eri tasoilla.

Yhtenä esimerkkinä Žižek käyttää kvanttifysiikan teoriaa Higgsin kentän ominaisuuksista. Higgsin kenttä on hiukkasfysiikan teoretisoima fundamentaalinen kenttä. Kun se on pois päältä, sitä seuraavan tyhjiön ylläpitäminen itse asiassa kuluttaa energiaa. Kun Higgsin kenttä on päällä, energiaa ei käytetä, mutta hiukkaset ja voimat liikkuvat, syntyvät ja tuhoutuvat. Žižek näkee tämän tukevan filosofista näkemystään todellisuuden luonteesta:

”’This is why there is something and not nothing’: because, energetically, something is cheaper than nothing. We are here back at the notion of den in Democritus: a “something cheaper than nothing”, a weird pre-ontological “something” which is less than nothing.” [5]

Žižekin originelli ontologia kuitenkin vain puolikas tarinaa. Jotta Žižek voisi väittää olevansa ylittänyt Kantin hänen omilla ehdoillaan, täytyy hänen tarjota teoria subjektista, siis siitä joka parhaillaan järkeilee todellisuuden luonnetta. Täytyy osoittaa, millainen subjekti sopii yhteen Žižekin ontologian kanssa, niin kuin Kantin transsendentaalinen subjekti sopii Kantin filosofiaan. Subjektin määrittelyssä Žižek kääntyy Lacanin puoleen.

“Lacanin vastaus on yksinkertainen ja radikaali”

Kuten Hegelin tapauksessa, Lacan on Žižekille tärkeä teoreetikko, koska hän saattaa loppuun aiemmin tapahtuneen älyllisen vallankumouksen. Lacanin tapauksessa kyse on Freudista, joka alitajunnan keksinnöllään syrjäyttää egopsykologian minän korokkeeltaan. Jos alitajunta oli Freudille (ongelmallisesti) epämääräisen konkreettinen mielen osa-alue, Lacan käsittää sen muodolliseksi entiteetiksi. Freud tönäisee rationaalisen subjektiviteetin paikaltaan, Lacan tekee saman alitajunnalle.

Lacan ottaa Ferdinand de Saussuren kielitieteestä käsiteparin merkitsijä ja merkitty. Hän väittää, että tietoinen subjekti rakentaa merkitsijöiden ja merkityn kokonaisuutta keskeytyksettä. Kun vaikkapa katsomme Sohvaperunoita, ja mietimme ”En tiennyt että tosi-tv voisi olla tällaista”, merkitsijän ”tosi-tv” sisältö muuttuu. Merkitsijöiden ja merkittyjen kokonaisuudesta erottuu kuitenkin myös omaksi kokonaisuudekseen merkitsijät ilman merkittyjä. Tämän kokonaisuuden nimi on alitajunta.
Merkitsijät eivät ole pelkkiä nimiä asioille, vaan ne muodostavat oman verkostonsa, jossa jotkin niistä ovat tärkeämpiä kuin muut. Lionel Bailley tarjoaa esimerkin miehestä, jonka elämän täyttää purjehdus:

”A man loves sailing and has built much of his image and identity around this; many of his desires revolve around the sea and sailing and the sort of society that goes with it – all this is observable in his choices of clothes, homes, women, etc. ‘Sailing’ is among his master signifiers. In his early life, this man’s father was a keen sailor, and in his identification with his father and fierce rivalry with his brothers for his father’s attention, the boy’s skill at the helm became his main ‘weapon’ of power – his representation of Phallus (or objet petit a). – – …one can easily see how ‘sailing’ has replaced the Name-of-the-Father as the metaphorical representation of the object of desire” [6]

Menemättä enempää lainauksen muihin käsitteisiin (phallus, ”Name-of-the-Father”), voi mainita, että Lacan kielellistää niidenkin freudilaiset merkitykset. Jos Freud osoitti, että subjektia ei hallitse rationaalisuus, vaan alitajuiset mekanismit, Lacan menee vielä pidemmälle ja sanoo, että subjektia hallitsee merkitsijöiden kokonaisuus, joka on subjektin ulkopuolella, kiinni sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Tästä seuraa, että subjekti on jakautunut kahtia, ja tuo jakautuneisuus synnyttää elävän subjektin. Olla ajatteleva olento ja kuulua samalla symboliseen merkitsijöiden maailmaan jakavat subjektin kahtia. Näitä kahta puolta ei voi tuoda harmoniaan. Emme ole koskaan täysin sinut itsemme kanssa.

”What then divides the subject? Lacan’s answer is simple and radical: its (symbolic) identity itself – prior to being divided between different psychic spheres, the subject is divided between the void of its cogito (the elusively punctual pure subject of enunciation) and the symbolic features which identify it in or for the big Other (the signifier which represents it for other signifiers).” [7]

Synnymme symboliseen järjestykseen, kuten vanhempien odotuksiin ja heidän maailmankuvaansa. Silti kykenemme kääntämään meille annetun maailmanjärjestyksen ympäri, ajattelemaan uusiksi puhtaan descartesilaisen cogiton voimin. Mies, joka rakasti purjehdusta, voi menettää kaiken mielenkiintonsa purjehdukseen. Tuttua metaforaa käyttäen, subjekti ei ole ei-mitään (ulkopuolisen maailman ohjaama sätkynukke), vaan jälleen, vähemmän kuin ei mitään. Cogiton ja kulttuurin välillä on ero ja tuo ero on subjekti.

Eksposition lopuksi exposé: seuraa paljastus. Olisimme yhtä hyvin voineet selittää Žižekin näkemystä subjektista Hegelin avulla, ja Žižekin ontologiaa Lacanin avulla. Sillä Žižek käyttelee näitä kahta ajattelijaa myös näin päin (Hegelin ajatus järjen negatiivisesta voimasta, Lacanin ”ontology of the non-all” [8]).


Viitteet:

[1] http://thephilosophicalsalon.com/la-la-land-a-leninist-reading/

[2]  Žižek, Slavoj & Daly, Glyn (2004): Conversations with Zizek s.30-31.

[3]  Žižek, Slavoj (2004): Organs Without Bodies: Deleuze and Consequences. Routledge, New York s.44-45

[4]  Žižek, Slavoj (2012): Less Than Nothing. Verso, Lontoo s.268

[5] ibid., s. 944-945

[6] Bailly, Lionel (2009): Lacan, A Beginner’s Guide. Oneworld, Lontoo s.133

[7]  ibid., s. 555

[8]  Kts. Less Than Nothing, luku 11

Advertisements